Kärsimättömyyden tuska

Kukapa ei haluaisi kaikkea heti ja nyt. Kukapa ei haluisi osata kaikkea heti ja nyt. 

Kärsimättömyys, tuo nykymaailman kompastuskivi. Toki siihen itsekin kompastelee ajoittain. En voi olla ajattelematta omia lapsuusaikoja ja kun niitä ajattelen, tunnen itseni jo ikälopuksi. Todellisuudessa omasta lapsuudesta ei nyt niin kauaa ole ja sehän tässä huolestuttaakin. Mitä on tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä? 

Olenko ainoa jota internetin ihmeellinen maailma ahdistaa välillä suunnattomasti? Muistelen omaa lapsuutta kun nettiä ei ollut. Päivät täyttyi ei mistään. Tai ne täyttyi siitä mitä sattui milloinkin keksimään. Pyörällä ajettiin naapurin oven taa kysymään leikkikaveria tai soitettiin lankapuhelimella. Onko tämä vaan vanhan ajan romantisointia? Kun ennen oli kaikki paremmin. 

Nyt selataan reelsejä ja shortseja. Ei jakseta lukea ja jos luetaan, kuunnellaan äänikirjana ja laitetaan toistonopeus tappiin. En voi olla tuskani kanssa yksin. Ihminen haluaa nykyään kaiken helposti ja nopeasti. Ei olla valmiita näkemään vaivaa ja sitä kehitystä mikä matkalla tapahtuu. Miten monta tärkeää etappia jää välistä kun kaahataan vain päämäärä silmissä?

Teknologia valtaa maailman ja minä haluan käpertyä entistä enemmän kotiini. Olen myös huomannut itsessäni tämän vaikutuksen. Kuinka epämääräinen ahdistus lisääntyy sitä mukaa mitä enemmän somea ja kaikkia laitteita käyttää.

Viime talven aikana kun opiskelin kahta koulua samaan aikaan ja aikaa meni tietokoneella tehtävien tekoihin tunteja, tunsin oloni todella huonoksi. Olen ollut aina huono tietokoneella istuja. Haluan sen sijaan tutkia maailmaa ja tehdä jotain konkreettista. Yritin tuolloinkin tauottaa tekemisen niin, että aikaa oli myös ulkona olemiseen ja vapaaseen tekemiseen.

Olen huomannut myös, että ilo kirjoittamiseen katosi ja kaikki luovuus vain sammui. Tarvitsisin todella paljon tyhjää tilaa elämääni, jotta pystyisin jotain luomaan. Nyt olen ollut kuukauden tekemättä töitä ja siinä ajassa kirjoitushaaveet ovat ottaneet vallan. Mikä muuttui tämän kuukauden aikana? Olen saanut viettää aikaa kotona, olen saanut elää oman rytmin mukaan ja ehkä isoin asia oli se, että hevoset tulivat takaisin kotiin. Päiväni ovat täyttyneet hevosten hoidosta ja niiden kanssa olemisesta. Oivalsin taas sen mikä minut oikeasti tekee onnelliseksi ja iloiseksi ja missä ympäristössä tunnen olevani minä itse.

Olen pohtinut paljon kuluvia vuosia ja mitä kaikkea sattuikin viime vuonna. Nuo kokemukset kasvattivat taas lisää. Viime vuosi toi myös ymmärryksen siitä, että seuraavia vuosia en halua ilman hevosia elää. Niin paljon merkityksellisempää tulee elämästä niiden rinnalla eläessä. Hevoset ovatkin olleet suuria opettajia kärsivällisyydessä. Myönnän, olen joissain asioissa äkkipikainen ja silloin tällöin minutkin valtaa kärsimättömyys. Mutta todella huomaan niin, että tämä maailman aika saa aikaan vaan lisää kärsimättömyyttä ja se ei ole millään tavalla hyväksi kenellekään. 

Sen pienen hetken kun avaan oven ulkomaailmaan, saa se minut sulkemaan sen samantein. Olen todella tietoinen mitä maailmassa tapahtuu, mutta olen myös liian tietoinen näkemään sen kaiken läpi. Olen valmis sanomaan ja kertomaan siitä, jos ihminen on itse valmis vastaanottamaan. Tällä hetkellä maailmassa mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Tuo maailma mitä valtaosa ihmisistä seuraa on harha. Ei ole tehtäväni saada ketään heräämään, mutta jos herääminen tapahtuu olen silloin täällä. Voi olla todellinen sokki kun vihdoin ymmärtää, kuinka tämä maailma oikeasti pyörii. Some on tehty koukuttamaan ja tuottamaan nopeita hyvänolon tunteita. Ennen kuin huomaatkaan koet tarvitsevasi sitä lisää. Ihminen on hyvin helppo saada lopulta addiktoitumaan jostain.

Vaikka somen kautta voi olla kontaktissa muihin ja ehkä kaukaisiinkiin ystäviin tai ystäviin, joita ei oikeassa elämässä ole, ei se silti koskaan korvaa aitoa kontaktia. Ihminen tarvitsee oikean ihmisen, josta peilata itseään. Oikeat kasvot ja sen läheisyyden.

Ainoa neuvoni on, että keskity konkreettisiin asioihin. Tunnustele, miltä maa tuntuu jalkojen alla, miltä puhdas ilma tuntuu keuhkoissa. Sulje laitteet ja mene ulos. Tee tätä päivittäin. Rakenna arkesi jonkun muun varaan kuin somen. Keskity perheeseesi, lemmikkeihin, tee kasvimaa ja hoida puutarhaa. Mene uimaan, hiihtämään tai tee lumiukko. Kosketa ja elä hetkessä. Mene kävelylle ja ihmettele. 

Siihen miksi voimme pahoin on monia syitä, yksi syy on se, että lapset jotka ovat syntyneet älylaitteiden keskelle eivät tiedä tai halua enää tietää mitään elämästä. Ei siitä, miltä tuntuu istua tylsyydessä, ei siitä miltä tuntuu tehdä asioita vain tekemisen ilosta, ilman mitään päämäärää tai tarvetta todistaa jollekin jotain, jotta sen saa kuvattua someen. Onko enää ketään joka opettaa käytännön taitoja, kuinka laitetaan mato onkeen? Kuinka saunanpesä sytytetään? Miten tehdään polttopuita? Kuinka kuoritaan perunat? Miten soutuveeneellä soudetaan? Missä kasvit kasvaa ja mistä meidän ruoka oikeasti tulee ja mitä se vaatii?

Vaikka maailma kehittyy me ihmisenä emme kehity samaa tahtia. Koemme olevamme tarpeettomia ja tuo tarpeettomuus luo ilottomuuden elämäämme. Ihminen kaipaa merkityksellisyyden tunnetta ja sitä, että voi olla hyödyksi omilla taidoillaan. Ihminen kaipaa oikeaa tekemistä päiviin, sellaista tekemistä joissa pääsee käyttämään kehoaan. Ihminen kaipaa liikuntaa, ei koneella istumista.

Kärsimättömyyteen liittyy myös se, että halutaan kaikki valmiina. Havahduin ajatukseen viimesyksynä kun etsin Kauno hevoselleni kaveria. Olin ajoissa liikkeellä, koska ajattelin, että oikean hevosen löydössä voi mennä kauankin. Kyselin ystävältäni aikuista valmista hevosta, koska koin, että en jaksa toista varsaa. Aiempi varsa joka minulla oli ollut 4 vuotta oli tuottanut itselleni enemmän ja vähemmän päänvaivaa. Olin joutunut hänen kanssaan käymään vaikeita asioita itsessäni läpi ja hevosen kanssa oleminen ei tuntunut enää kivalta. Hevosessa ei ollut ns. mitään vikaa, mutta se ei ollut minulle ja minun tarpeisiin sopiva. En kerro tästä nyt enempää, koska se olisi ihan toinen tarina. Kuitenkin, otin yhteyttä ystävääni ja kerroin tarpeestani aikuisen hevosen suhteen. Tietenkään aikuista hevosta ei ollut, mutta kaksi sen kesän varsaa etsi vielä kotia. Ensimmäinen reaktioni oli, että en halua varsaa, koska en jaksa käydä läpi taas tiettyjä asioita. Kuitenkin mieleni aika pian muuttui kun kuulin millaisia varsoja oli tarjolla. Kävin katsomassa Nelliä ja mulle selkiytyi heti, että tässä on seuraava hevoseni.

Pian olin jo päättänyt, että tämä varsa tulee meille. Siitä asti olen pohtinut asiaa siltä kantilta, miten helppoa on toivoa valmista, jonkun muun tekemää, jotta itse ei tarvi itsessään käydä katsomassa niitä ei toivottuja asioita. Tai sietää epävarmuutta asioiden äärellä, jotka ovat itselle uusia. Jotta itse ei tarvitse oppia ja opetella, vaan joku muu tekis puolesta ja vois nauttia kirsikoista kakun päällä. Joskus sille muulle voi toki olla paikkansa ja aikansa, mutta jos ei itse sitoudu oppimaan ei nuo muun opettamat taidot pysy yllä. 

Huomasin kyllä hyvin pian, miten mieleni eli edelleen niissä vaikeissa kokemuksissa ja olin ihan varma, että käyn samanlaisen oppikoulun kuin aiemmankin varsani kanssa. Ilokseni huomasin, että Nelli on paljon säyseämpi ja rauhallisempi tapaus, joka tuumaa ensin ja reagoi vasta sitten, jos tarvetta on reagoida. Yhdessä tekeminen on ollut ennemminkin molemmille ilo eikä pakottavaa pakkopullaa.

 Hevosissa on todella isoja persoonallisuuseroja ja edelleen minusta on todella tärkeää, että ihmisen ja hevosen kemiat kohtaa, jotta yhdessä olo on mukavaa. Aiempi varsani löysikin ihan täydellisen kodin, sen oikean kodin. Me oltiin vaan tällainen välisijoituskohde, jotta oikea koti voisi löytyä. 

On todella helppoa ulkoistaa asiat ja luulla, että ne paranevat sillä. Avain on kuitenkin aina itsellä, oli kyse mistä asiasta tahansa. Ihminen tarvii suuntaviivoja, opastusta ja neuvoa, mutta lopulta on itse se joka tarvittavan muutoksen tekee. Mutta onko niin, että nykyajan ihminen haluaakin kaiken valmiina ja helposti, koska se on mahdollista? Onko ihmisestä tullut laiska ja mukavuudenhaluinen? Onko asioista tehty jo liian helppoa? Painat nappia niin kaikki tapahtuu ja samalla ihmetellään miksi voidaan niin pahoin... Eikö kukaan halua nauttia enää itse matkasta ja niistä oivalluksista mitä matka saa aikaan?

Kukaan ei kärsi siitä, että kärsivällisyyttä vaaditaan. Vaan kärsimys tapahtuu siinä, että kärsivällisyys lakkaa olemasta. 

Halutaan nopeita pikaratkaisuja, ihmepillereitä ja parantumisia. Kun taas oikeasti, jos halutaan rakentaa jotain pysyvää, se vaatii aikaa. 

Meidän mieli elää jatkuvassa haluamisen tilassa ja suurinosa ihmisistä elää täysin mielensä kautta. Mutta oikeat tarpeet, ne eivät ole haluja. Ne tulevat sydämestä, ne ovat niitä tarpeita joita sinun sisin kutsuu toteutettavaksi jotta pääset kasvamaan ihmisyydessä ja toteuttamaan itselle merkityksellistä elämää. Nämä mielen halut tuovat nopeaa mielihyvää, joka on hetkessä ohi ja saa sut haluamaan vaan lisää imien ilon sun elämästä. 

Kumpaa sinä haluat? Elää mielesi ja halujesi vankina vai toteuttaa yltäkylläistä elämää sydämestä käsin?