Keskikesä Ukonjuhla
Niin kuin joka aamu, kävelin tallille ja vein hevoset laitumelle. Mietin tuota hiljaisuutta, ketään ei missään. Kuin aika olisi pysähtynyt.
Joka juhannus palaan muistoissa aina lapsuuden juhannuksiin.. Siihen aikaan kun yhdessä kokoonnuttiin viettämään ja juhlistamaan yötöntä yötä. Tehtiin ruokaa, uitiin, grillattiin, saunottiin, kerättiin kukkasia ja tehtiin taikoja! Nauru raikasi. Juhannusyössä oli aina omanlainen tunnelmansa, ja tuon tunnelman tavoitin tänä aamuna.
Samalla minut tavoitti suru siitä, että mikään näistä asioista ei toteudu tällä hetkellä elämässä. Juhannus ei ole enää yhteen kokoontumista, siitä ei ole jäljellä mitään perinteitä, eikä ketään kenen kanssa pitää perinnettä yllä. Ei naurua ja iloa. Minut valtasi valtava tyhjyys. Näinkö todella käy, että aivan kuin huomaamatta kaikki unohtuu..
Aivan kuin sillä ei olisi mitään väliä kokoonnutaanko enää yhteen ja tehdäänkö juhannustaikoja. Mitään mikä on pitänyt yhdessä ja vahvistanut yhteyttä ei toteudu tässä hetkessä.
Ajatukseni lipui yhä kauemmas miettimään yhteyden kokemista. Vaikka en koe olevani yksin, koen silti hetkiä jolloin yksinäisyys levittää siipensä ylleni. Olen välillä vihainen näille laitteille, jotka ovat tulleet ihmisten väliin. Kuinka moni valitsee koskettaa puhelintaan esimerkiksi enemmän kuin omaa puolisoa? Kuinka moni istuu mieluummin katsomassa tvtä kuin omaa puolisoa tai ympärillä tapahtuvaa elämää?
Poukkoilin monien tunteiden välissä, koska juhannushan on ilon ja valon juhla, ja nyt ei todentotta enää kovin ilostuttanut.
Nämä laitteet ja sosiaalinen media on tullut yhteyksiemme väliin. Luulemme olevamme yhteydessä toisiin ja samalla kuilu meidän välillämme vain kasvaa. Huomaan, että en saa enää otetta, vaan toinen lipuu läpi sormien yhä kauemmas tavoittamattomiin.
Huomaan samalla miettiväni, miksi emme koe enää merkitykselliseksi jakaa perinteitä tai sitä tietoa mitä vanha kansa tiesi. Perinteet ovat osa meitä. Tämä irrallisuuden tunne ja yhteyden puute on puutetta siitä, että emme tunne juuriamme, emmekä tiedä missä juuremme on.
Mikä meidät siis lopulta saa eksymään ja välttelemään tuota yhteyden kokemista toiseen ihmiseen?