Mihin kadotamme itsemme?

Eiliseen ja tulevaan. Menneeseen, parempaan aikaan. Toisen tekemiseen ja tekemättömyyteen. Maailmaan ja maailman menoon. Asioihin jotka eivät ole oleellisia, mutta ovat silti sitä joka päivä. 

Olet kuulemasi sanat ja näkemäsi kuvat. Olet äitisi ja isäsi tuntemattomat tunteet. Olet sukusi jatkumo. Mutta mistä alkaa sinä?

Kuka olen minä? Ja mistä alat sinä? Mitä minun ei tarvitse kantaa mukanani ja mistä onkin tullut vain suojakuori? Mikä on kerrottua valheellista tarinaa? 

Jos olemme toisen mielestä liikaa, emme tule koskaan olemaan hänelle tarpeeksi. 

Laumaihmisenä me pelätään hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä. Eristäminen on kaikkein kamalin rangaistus ihmiselle. Ketäpä meistä ei olisi elämämme aikana jätetty ulkopuolelle. Siitä kokemuksesta alkaa muovautuminen, muovautuminen sellaiseksi, että kelpaan. 

Samalla kun muovautuu toisten ihmisten tahtoon ja maailmaan, kadottaa itsensä. Kun taas kadottaa itsensä toisten toiveiden mukaan, hylkää itsensä. Ja kun olet hylännyt itsesi, sinulla ei ole enää mitään. 

Olen kuitenkin oppinut, että mieluummin hylkään kaiken muun, kuin että uudestaan hylkäisin itseni.