Mitäpä jos..
Heräsin aamulla siihen, kun toinen koiristani vaelteli talossa ja lopulta pukkasi kuonollaan meidän makuuhuoneen oven auki, joka oli jäänyt ravolleen yöllä, kun päästin kissamme ulos. Kylmä kirsu tökkäsi kättäni ja havahduin katsomaan kelloa, se oli jo kahdeksan. Hapuilin villasukkia lattialta ja nousin ylös. Avasin kaihtimet ja näin sumuisen ilman. Hevoset täytyisi käydä päästämässä ulos, laitan croksit jalkaan ja tallustan kohti tallia, koirien juostessa pitkin pihamaata. Siinä samalla päästän kanat ulos jaloittelemaan.
Avaan tallin oven ja saan vastaukseksi lempeän hirnahduksen, Nelli tervehtii minua. Kun hevoset ovat päässeet ulos, jään ihmettelemään hetkeksi, miltä ilma tuoksuu ja katson leikkiviä koiria, tai itse asiassa leikki on mennyt jo hepuleiden puolelle. Niin monesti käy, koska koiramme ovat hyvin energisiä tapauksia. Seuraan kuinka kanamme on kukon johdolla siirtynyt laiduntamaan hevosten kanssa pellolle.
Kutsun koirat mukaani, siiiryn sisälle ja keitän kahvia.
Aamukahvia juodessa mietin, miten etuoikeutettu olen. Mietin sitä, miten paljon nautin hitaista aamuista ilman herätyskelloa. Mietin sitä miten etuoikeuttu olen, että saan ensimmäisenä tavata tämän eläinlauman. Aamuni toistuvat melkein samanlaisena, koska muut perheestä yleensä nukkuu vielä, kun itse herään.
Avaan somen ja tunnen välittömästi tyhjyyttä. Kamala paikka, totean jälleen. On siellä varmasti hyvääki, mutta kyseenalaistan yhä enemmän sitä, onko se todella minun paikka. Tekoälyn myötä, minun somessani pelkästään pyörii sitä, kuinka tehdä kannattava digibisnes. Feediini hyppää mainoksia siitä, kuinka olla parempi, kuinka löytää itsensä ja merkitys omaan elämään.
Mietin miten suuri kontrasti olooni tuli. Aamu oli siihen asti hyvä, kunnes avasin puhelimeni.
Vaikka tekoäly ja somet ovat nykypäivää, en silti jaksa uskoa, että ne todella tuovat ihmiselle hyvinvointia. Onko se todellista elämää, mitä somen kautta näet ja mitä sinne syötät itse.
Milloin olet viimeksi nauttinut jostain asiasta, ilman, että siitä täytyy ottaa kuva heti someen..
Kaipaan sitä, että voin ajaa ihmisen luo kylään, juoda kupin kahvia ja kertoa päivän kuulumisia. Vaihtaa ajatuksia, mennä vaikka mustikkaan. Lämmittää yhdessä sauna. Jakaa oikeasti se hetki fyysisen ihmisen kanssa, eikä luurin välityksellä somessa.
En jaksa uskoa, että some on minun tulevaisuus. Pikemminkin tulevaisuuteeni on pako sieltä, kohti oikeaa elämää. Olen miettinyt syytä, miksi siellä olen ja oikeastaan löydän vain yhden. Rakastan kirjoittaa ja kuvien myötä on tuntunut hyvältä kirjoittaa sinne sen hetken ajatuksia ja pohdintoja. No, tämäkään ei tunnu enää olevan itselleni se tikkari. Määrällisesti mitä sinne voi kirjoittaa on pieni. Muistan, miten muutamia vuosia sitten kirjoitin bloggeriin ja nautin siitä. Sen jälkeen olen yrittänyt jatkaa kirjoittamista, mutta sekään ei ole tuntunut hyvältä.
Oivalsin, että silloin kirjoitin vain kirjoittamisen ilosta ja siitä, mitä minusta milloinkin haluaa tulla sanoin ulos. Ja ilo kirjoittaa syntyi jälleen. En tiedä onko tämä oikea alusta, mutta näillä mennään nyt. Ja jos joskus katoan somesta, minut voi ehkä löytää kirjoittamasta jostain.
Ja jos oikein rohkea on, minut voi löytää kotoa, ihmettelemästä kaikkea sitä mitä tähän asti on elämäänsä saanut.