Sisimpäämme istutettu yksinäisyys

On hetkiä, jolloin yksinäisyys on ravistellut rajusti.  On kokemuksia ja tilanteita, joissa on ihmisten ympärillä ollut yksinäisempi kuin koskaan ikinä ja täysin yksin ollessaan siitä ei ole ollut tietoakaan. Ja sitten asia on ollutkin toisinpäin.

Ennen kuin synnymme olemme jotain yhtenäistä ja syntyessämme erkaannumme erilliseksi olennoksi, itsenäiseksi, mutta silti toisesta riippuvaiseksi. Olemme toisten ihmisten armoilla, täysin avuttomina. Olemme joskus olleet yhtä ja tuossa hetkessä olemme irrallisia ja erillisiä. 

Yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne, erillisyys, ne on asioita joita jokainen käy jossain määrin elämäänsä läpi. Ihminen haluaa kuulua yhteen ja olla osa jotain. Tuo jonkin osana olemisen tarve menee kaiken muun edelle. Koska ihmisellä on sisäsyntyinen tarve kuulua laumaan ja olla yhteydessä, keinot siihen päästäkseen voivat olla mitä vain.

Olen pohtinut yksinäisyyttä niin itseni kautta kuin kohtaamieni ihmisten kautta. Jos heti syntymästä lähtien tai jo äidin vatsassa ollessaan saa kokemuksen, että minua ei haluta tai en kuulu tähän joukkoon, se aiheuttaa alitajuisesti hylkäämisen. Olet poistettu laumasta ja yksi tarve on jo täyttymättä. Ihminen hakeutuu jatkuvasti yhteyteen, kunnes lakkaa sinne hakeutumasta. Tarpeeksi monien yritysten jälkeen tapahtuu lamaantuminen ja luovuttaminen. Jokainen tietää miten käy kun valitsee luovuttamisen. Tämä teema on pyörinyt viimepäivinä hyvin paljon mielessä, johtuen siitä mitä aiheita olemme koulussa käsitelleet. Olen kuullut tarinoita, sellaisia tarinoita joita en haluaisi kuulla. Tiedän nämä tarinat, mutta koska ne osuvat itsellä kipeään kohtaan, niitä ei haluaisi kuulla.

Mietin maailman epäreiluutta ja toivon, että kenenkään ei tarvitsisi hakea turvaa ja helpotusta päihteistä ja huumeista. Samalla ymmärrän, miten helppoa niihin on turvautua ja turruttaa paha olo. Ymmärrän heitä ja nuita tarinoita. En silti toivoisi kenellekään sitä kohtaloa. Samalla tiedostan, että jokaisella meillä on oma polkumme ja myös sen, että elämä on epäreilua. Kaikilla ei ole onnellista loppua, ei alkua, eikä edes sitä väliä siinä, vaan elämä on syntymästä asti helvettiä. 

Moni addiktoitunut ihminen voi saada yhteenkuuluvuuden tunnetta näistä porukoista joissa yhdessä käytetään kamaa. Päihteet ja huumeet on myös asia, joka ei jätä ja tuo ns. näennäisen turvan. Tuon turvan, joka täytyisi muodostua toisista ihmisistä, omasta perheestä, äidistä, isästä, sisaruksista ja muista lähipiirin ihmisistä aina laajentuen muihin ihmisiin. Jokaisella on myös vapaa tahto ja ketään ei voi auttaa jos kokee ettei apua tarvitse. 

Uskon sieluun ja sielun suunnitelmaan. Uskon siihen, että sielu on se joka haluaa kokea asioita, oli ne sitten millaisia tahansa. En silti aina jaksa ymmärtää ja uskoa, että joku haluisi valita niin kamalia kohtaloita itselleen. Kun itsellä on omia lapsia, sitä peilaa asioita paljon sen kautta. En haluaisi hyväksyä sitä, että toinen ihminen haluaa toiselle pahaa ja kuitenkin tiedän, että satutettu ihminen jatkaa satuttamista siihen asti, kunnes on valmis katsomaan asioita silmästä silmään. Uskon siihen, että sielu on tullut kokemaan tähän maailmaan erillisyyttä ja tuo erillisyys seuraa elämässä niin kauan, kunnes tunnistaa sen kaikissa ja lopulta itsessään ja näin tehdessään huomaakin olevan yhtä kaikkeuden kanssa. Ei erillisenä osana tässä maailmassa, vaan yhteydessä kaikkeen ollen vastavuoroinen, joiden teoilla on seurauksia suuremmassa mittakaavassa kuin mitä ihmisten asettamana.

Elämä ei todellakaan ole reilua. Elämä on rajua ja raakaa syntymästä asti. Se on selviytymistä. Kukaan meistä ei ole päässyt helpolla. Ei ole helppoutta. Helppous näyttäytyy nykyään somessa ja nuorten maailmassa. Ihannoidaan kaikkea sellaista mikä ei ole totta. Kauniit tavarat, raha ja tuhannet seuraajat somessa on harha. Emme tiedä todellisuutta tämän kaiken takana. Kuvitellaan, että asiat vain tipahtelevat taivaalta, eikä itse tarvitse tehdä minkään eteen mitään. Ihannoidaan toisen elämää ja tapaa elää ja kaikki onkin vain roolia. Ihmetellään omaa jatkuvaa lisääntyvää pahaa oloa ja etsitään nopeita ratkaisuja siihen. 

Jos en olisi käynyt itse tiettyä reittiä elämässäni läpi, en pystyisi kirjoittamaan tätä mitä nyt kirjoitan. Siksi koenkin välillä turhaksi ja vaikeaksi kertoa tai sanoa kenellekään yhtään mitään, koska tiedän, että apua ottaa sitten vastaan kuin siihen on itse valmis. Ja samalla mietin, että miten itse olisi voinut tehdä erilaisia valintoja jos joku aikuinen olisikin jossain vaiheessa kysynyt ja ollut kiinnostunut siitä, mitä mulle oikeasti kuuluu. Itsensä turruttaminen on helpotusta kipuun. Siihen kipuun jota sisimmässään tuntee. Minut on hylätty ja kukaan ei välitä. On hyvin pienestä kiinni, että elämäni ei olisi lähtenyt toiseen suuntaan. Tänään olen kiitollinen siitä, että minulla oli sittenkin joku suunnitelma ja tarkoitus tässä elämässä, koska polku johtikin täysin eri suuntaan.  Helppo ei ollut myöskään tämä polku, koska tässä jouduinkin katsomaan ilman turruttamista kaikkein kipeimpiä asioita omassa elämässä. Häpeä ja syyllisyys eivät ole helppoja tunteita ja monesti estävät parantumisen. Häpeä ja syyllisyys ovat myös monesti sukupolvien takaa, ei pelkästään omia. Ne voivat ja ovat myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia. Kun tiedostat tehneesi väärin ja siitä aiheutuvan sinulle häpeää, kaikista kamalinta on se, kun ympäristö ja ympärillä olevat myös häpäisee. Kun kaikki on jo menetetty ei ole enää mitään menetettävää, paitsi se elämisen arvoinen elämä, joka on jokaisella yhtä tärkeä ja merkityksellinen.

On pitänyt opetella, ettei hylkää itseään, vaikka kaikki muut ympärillä niin tekisivät. On pitänyt kerta toisensa jälkeen uskoa ja luottaa, vaikkei ole ollut mitään tietoa tulevasta. On pitänyt uskoa, että minullakin on arvoa, oli tekoni ollut sitten kuinka typerä tahansa. Ja että minunkin elämä on elämän arvoista. Nuori on vain kerran ja siihen aikaan kuuluu sekoilu ja rajojen koettelu, mutta minun sekoiluni oli vain todella syvää kipua, josta kukaan ei tiennyt mitään. Ymmärrän siis, miksi joku valitsee valita toisin. 

En silti lakkaa uskomasta ja toivomasta, jokainen päivä on uusi alku. Toivoisin vaan, että me ihmiset nähtäisiin toisemme, emme sivuuttaisi ja sulkisi silmiämme. Koskaan ei voi tietää, miten suuri merkitys on toisen aidolla kohtaamisella. Älä sivuuta asioita vain sen pelossa, että puutut toisen asioihin. Kuulumisia voi aina kysyä, pysähtyä toisen äärelle ja vaikka vain olla.

I'll stay with you till the end
Come what may, I'll be your friend
Although what awaits remains unknown
There's whispers on the wind from home

Morning lies beyond a haze
Hope seems but a mocking tale
Yet I've ceased to feed my fears
Dried the well that fuels my tears

Somebody will hear my call
Somebody must hear my call
Grant me peace, if peace may be
If that's my destiny

I'll walk with you till the end
Up the hills, down the mountain
Through winding ways and raging throes
We'll find the road that no one knows
Somebody will hear my call
Somebody must hear my call
Before my voice abandons me
Hear echoes of my plea

Grant me peace, if peace may be
Fulfill my destiny 

-Kalandra