Suru ei kysy lupaa
oSyksy tuo tietyllä tapaa aina haikeuden mukanaan. Syksy näyttää molemmat puolet elämästä, sen kauniin ja hyvän, mutta myös surun ja luopumisen. Luonto kuolee ympärillä, tulee pimeys ja sumuiset aamut. Taivas itkee yhä useammin. Olo on raskas ja keho kipeä. Samalla syvällä sisimmässä elää toivo, se on toivo elämän jatkumisesta, vaikka jostain on täytynyt luopua ja osa itsestä on kuollut pois. Tuo toivo on kuin tuikku, jossa pieni liekki lepattaa haparoiden, kuitenkin voimistuen ja lopulta siitä syntyy voimakas valo.
Kuolema ja elämä kulkee käsikädessä. On absurdia ajatella, että aikamme täällä fyysisellä pallolla olisi ikuista. Elämä voi olla ikuista, mutta se muuttaa muotoaan. Sen minkä olen omien menetyksien kautta oivaltanut, on että läheisemme ei lakkaa koskaan olemasta kanssamme. Suru ei silti koskaan lakkaa olemasta, se vain muuttaa muotoaan. Kaikkein hirveimmässä hetkessä, ei koskaan voi tietää mitkä asiat tuovat lohtua ja mikä on se oma pieni liekki joka tuo toivoa. Minulla se oli oma tyttäreni, hänen odotuksesta tieto oli tullut vain viikkoa ennen kuin isäni päätti lähteä. Näin minulle konkreettisesti näytettiin, että uutta syntyäkseen tarvitaan myös kuolemaa. En varmasti siksikään ole osannut olla katkera tuosta tilanteesta, vaikka monenlaiset tunteet läpi oli tuolloin ja tuon jälkeen käytävänä.
En ole oppinut vihaamaan syksyä vaikka syksy on aikaa jolloin isän kuoleman vuosipäivä lähestyy. Tämä on ajankohtaa, jolloin suru aina voimistuu. Ikävä on välillä edelleen kova ja luonnollisesti isän kaipuu on monessa tilanteessa läsnä. Olitpa minkä ikäinen tahansa, en usko että koskaan lakkaa kaipaamasta omia vanhempia. Minulla on silti isä, hän elää muistoissa ja minussa itsessäni. Hän tulee unien kautta tervehtimään, tuomaan lohtua ja ymmärrystä sellaisista asioista, joissa ei sitä pystynyt antamaan elossa ollessaan. Suru ei silti katso aikaa eikä paikkaa, rinnassa on yhä puristus. Lohtua tuo vain ajatukset ja se, että yhteys on säilynyt kuoleman jälkeen voimakkaampana. On syntynyt myös ymmärrys, miksi isä oli sellainen kuin oli.
Joskus elämä tuntuu epäreilulta ja tapahtumia voi olla liikaa siinä hetkessä itselle kannettavaksi. Elämällä on kuitenkin aina jokin suunnitelma, jota ei siinä hetkessä, kun kärsimys on kovimmillaan, voi nähdä. Silloin voi vain keskittyä suremiseen - se on silloin tärkein tehtävä.
Isäni kuolema laukaisi jatkumon, jossa jouduin käsittelemään kaikki aiemmat suruni. Vaikka kuolemasta on jo 10 vuotta, ei tuo suru ole loppunut. Se on vain muuttanut muotoaan. En ole lakannut ikävöimästä, tai miettimästä. Ja kun suru taas saapuu, istun sen kanssa, otan sen syliin ja lohdutan kuin pientä lasta. Annan itkun tulla. Surua ei voi pakottaa tai pyyhkiä pois.
Suru on paljaana olemista ja kaikelle antautumista. Suru on riipivää ja joskus se tuntuu ottavan vallan. Surussa on myös lohtu, lohtu siitä, että elämä jatkuu. Lohtu syttyy kuin tuo pieni tuikku, ensin näkee pienen valon joka lopulta valaisee uuden polun.
Olen lopulta tullut kiitolliseksi kaikista menetyksistä ja siitä surusta, jonka olen joutunut läpi käymään. Suru on repinyt sydämeni riekaleiksi, jotta kaikkein kirkkain valo sieltä pääsisi esiin. Ja tiedän, että suruni ei ole loppunut tähän. Niin kauan kun elän, suru elää kanssani ja sitä joudun kohtaamaan. En myöskään enää pelkää kuolemaa, se on meillä kaikilla edessä. Lakkasin pelkäämästä kun ymmärsin, että ei yhteytemme minnekään katoa, vaikka fyysinen keho häviää olemasta. Vaikka en pelkää kuolemaa, se ei tarkoita sitä, että en kokisi surua tai minun ei tarvitsisi surra.
Anna siis surulle aikaa, sille ei ole määritteitä missä ajassa sen täytyisi loppua. Anna sen tulla uudestaan. Kyyneleet joita itket, voivat tuntua välillä painavilta. Kyyneleet voivat olla myös aiempia itkemättömiä itkuja, ne voivat olla kaikuja hyvin kaukaa, jopa sinun läheisten itkemättömiä itkuja ja surua. Anna surun tuntua ja kyynelten puhdistaa.
Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa, varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan
Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru, jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle, syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan, on multaa
Näet sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan
Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Et ostaa voi miljoonin markoin
Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan, on multaa
Näet sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan, on multaa
Näet sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäks kuin aavistatkaan
- Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras